Bangkok yllätti iloisesti helppoudellaan ja nähtävyyksillään

mennessä | maalis 15, 2020 | Matkailu, Vapaa-aika | 0 Kommenttia

Mielikuvani Bangkokista on aina ollut lähinnä kielteinen: kaoottinen ja helteinen suurkaupunki, jossa liikkumiseen menee tolkuttomasti aikaa. En ole muutenkaan mikään suurkaupunkien ystävä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Olenkin onnistunut välttämään Bangkokia tähän saakka, vaikka olen käynyt Thaimaassa puolenkymmentä kertaa.

Ystäväni Kirsi halusi Bangkokiin pariksi päiväksi ennen paluutaan Suomeen. Minunkin oli helpompi lähteä Bangkokista lentämällä Siem

Nanan alueelta on kätevää liikkua ilmajunalla ympäri Bangkokia. Ylhäällä ilmajunarata. 

Reapiin, joten suostuin suunnitelmaan. Niinpä Kirsi varasi jo lokakuussa meille neljäksi yöksi Airbnb-asunnon Nanan alueelta läheltä ilmajunarataa. Siltä varalta, että suurkaupunki alkaisi ahdistaa, halusimme asunnon, jossa on uima-allas.

Netistä varattavat taksit osoittautuivat käteväksi tälläkin kertaa. Nyt  testasimme Cherry-taksia, joka toimi kuten pitkin. Pääsimme 1200 bahtilla eli alle 40 eurolla suoraan Pattayan hotelliltamme Omni Towerissa sijainneen asuntomme eteen.

Valkoinen taustalla näkyvä rakennus, 35-kerroksinen Omni Tower, sijaitsi lyhyen kävelymatkan päästä ilmajunan Nana-pysäkiltä.

Rakennuksen aulasta löytyi pieni supermarket, hieroja ja pesula sekä ravintola.

Tornitalossamme oli 35 kerrosta, meidän skandinaavisesti sisustettu asuntomme sijaitsi 10. kerroksessa. Viihtyisästä yksiöstämme oli hienot näköalat, mutta emme jääneet niitä ihailemaan. Jätimme matkalaukut asunnolle ja suuntasimme saman tien Chinatowniin.

Parikymmentä metriä maan pinnan yläpuolella kulkeva Sky Train on Bangkokissa nopea keino liikkua, joten suuntasimme Nanan asemalle. Saimme liput ostettua automaatista ja ystävällisten vartijoiden opastuksella löysimme oikean laiturin.

Sky train on kiehtova kokemus, jolla Bangkok tulee kätevästi tutuksi korkealla katujen ja ruuhkien yläpuolella. Hyytävän kylmän ilmastoinnin vuoksi silmäilin kateellisena paikallisia, joilla oli pitkähihaiset puserot ja farkut jalassa. Lähes kaikki pitivät jonkinlaista hengityssuojainta. Ihmettelin kyllä suojainten tehoa, koska niitä kosketeltiin käsin, siirrettiin pois ja takaisin, kun puhuttiin puhelimeen. Mietin myös, miten hyvin maskit ylipäätään suojasivat korona-virukselta kostuessaan Bangkokin helteessä.

Jäimme pois ilmajunasta Thaksinin asemalla Bangkokia halkovan valtavan Chao

Auringonlaskun aika on Chao Phraya -joella maaginen kokemus.

Phraya -joen rannalla ja hyppäsimme Chao Phraya Express Boat -jokilaivaan. Lippu Chinatownin pysäkille maksoi noin euron, ja näkymät laskevan auringon kultaamalle ja pilvenpiirtäjien reunustamalla joelle olivat hulppeat!

Kulahtanut Chinatown

Chinatownin joen puoleinen osa oli aika mitäänsanomaton. Ylipäätään koko kaupunginosa tuntui olevan täynnä ränsistyneitä vanhoja rakennuksia, mikä oli vähän pettymys. Siellä on kuulemma kauniita temppeleitä, mutta niihin emme ehtineet.

Kävimme kävelemässä kuuluisan, kapean Sampeng Lane -kauppakäytävän, mutta se oli jo kuuden korvilla sulkeutumassa. Sitten suuntasimme tunnelmalliseen raunioromantiikkaa henkivään Wallflower-kahvilaan, mutta jonkun mystisen juhlapäivän vuoksi kattoterassi oli suljettu. Houkuttelevia kakkuja oli kyllä tarjolla yllin

Wallfowerissa Chinatownissa oli upeita kakkuja.

kyllin. Oli lauantai-ilta eikä kahvilatyöntekijän mukaan koko Bangkokista sinä päivänä mitään alkoholia. Bugger! Alkoikin saman tien tehdä mieli olutta…

Seuraavaksi suuntasimme Chinatownin pääkadulle Yaowarat Roadille, joka toimii lauantai-iltaisin yhtenä maailman suurimmista katuravintoloista. Näkymä kadulle oli kieltämättä yövalaistuksessa hieno. Väentungoksessa oli vaikeaa löytää ravintolaa, jossa olisi ollut istumapaikka. Onneksi sellainen löytyi ja saimme iltapalaa.

Emme jaksaneet enää kävellä jokirantaan, joten otimme sivukadulta taksin. Yllätykseksemme taksikyyti oli tosi nopea, sujuva ja ennen kaikkea halpa! Taksamittaria käyttävän taksin noin kahdeksan kilometrin matka hotellillemme maksoi vain pari-kolme euroa.

Wat Phra Keow ja Suuri Palatsi

Seuraavana aamuna otimme suosiolla taksin suoraan Omni Towerin edestä temppelialueelle. Tällä kertaa taksikuski ei halunnut käyttää mittaria, joten jouduimme neuvottelemaan hinnan. Kolme euroa per kärsä ei kuulostanut meistä pahalta, joten hyppäsimme kyytiin ja olimme taas yllättävän nopeasti kohteessamme.

Wat Phra Kaew eli Smaragdibuddhan temppeli on osa kuninkaallisesta Suuresta palatsista. Jadesta valmistettu Buddhan patsas, jonka mukaan päätemppeli on saanut nimensä, on vain 75 senttimetriä korkea. Thaimaalaiset uskovat, että niin kauan kun patsas on heidän hallussaan, Thaimaa on turvassa.

Olin odottanut, että Thaimaan tärkeimmällä temppeli- ja palatsialueella olisi ollut valtava tungos, mutta ilmeisesti koronavirus ja kiinalaisten karanteeni olivat tehneet tehtävänsä. Pääsimme suurempia jonottamatta temppelialueelle, joka häikäisi heti muurien sisälle päästyämme. Temppeli- ja palatsialueen loisto oli häkellyttävä!

Kullalla ja värikkäillä mosaiikeilla päällystettyjä rakennuksia, chedejä ja patsaita oli kaikkialla. Suunnistimme kartan avulla ympäri aluetta. Suurimpaan osaan rakennuksia ei päässyt sisään, joten kierros sujui melko juohevasti. Vettä tosin kului valtavasti, koska temppelialueella oli tosi kuuma.

Minuun teki suuren vaikutuksen etenkin pylväs

Ramayana-seinämaalaukset kertovat Hindu-jumalien lukuisista seikkailuista.

käytävän sisäpuolen seiniä satojen metrin matkalla kiertävät upeat seinämaalaukset. 1700-luvun lopulla tehdyt maalaukset vilisivät kiehtovia yksityiskohtia.

Päätemppeliin Wat Phra Kaewiin pääsi sisälle ihailemaan smaragdibuddhaa, joskin kengät piti jättää ulos ja kanniskella niitä muovipussissa vierailun ajan.

 

 

 

Suuren palatsin alueesta oli valtaosa jostain syystä suljettu, joten vuonna 1888 eurooppalais-thaimaaliseen tyyliin rakennettua

Suuren Palatsin Dusit Maha Prasat -palatsi on kompromissi eurooppalaisen ja thai-tyylin välillä.

Dusit Maha Prasat -palatsia ja muita upeita rakennuksia ulkopäin ihailtuamme päätimme lähteä jokirantaan. Laiturialueella hihansuuhun tarttui heti innokas naisihminen, joka tarjosi kiertomatkoja joella ja kanaaleissa. Päädyimme tinkaamaan itsellemme oman pitkähäntäveneen. Rahamme riittivätkin juuri ja juuri kahden tunnin kanaaliristeilyyn Thonburissa. Oman veneen vuokralle jäi saman verran hintaa kuin netissä mainostetuille ryhmäkiertoristeilyille per henkilö. Nyt vene oli ihan omassa käytössämme.

Veneemme lähti rivakasti liikkeelle, mutta juutuimme jo Mon-kanaalin ensimmäiselle sululle lähes puoleksi tunniksi kuuden muun veneen kanssa.

Kun pääsimme itse kanaaliin, tuntui, että olisimme kulkeneet ajassa taaksepäin. Paalujen varaan rakennettujen talojen terasseilla perheet elivät elämäänsä ja välissä vilahteli hienoja temppelialueita. Paras pätkä oli juuri Mon ja siitä seuraava kanaali. Kuljettajamme kysyi, halusimmeko kelluville markkinoille, syöttämään kaloja tai vierailla kuninkaallisten veneiden museossa, mutta halusimme vain nauttia maisemista. Ne eivät tosin olleet pääkanaalilla yhtä hienot kuin kahdella pienemmällä kanaalilla.

Risteilyn jälkeen kävimme syömässä maistuvat thairuoka-annokset yllättävän edullisessa paikassa palatsialueen laiturialueella ja otimme taksin takaisin Omni Toweriin. Iltapäivä sujui rattoisasti kahdeksannen kerroksen uima-altaalla.

Kävimme ostamassa illaksi juotavaa ja kevyttä syötävää läheisestä 7/11-marketista. Nautiskelimme kiireettömästä tunnelmasta sievässä yksiössämme ja laittauduimme drinksujen ääressä iltaa varten. Halusimme käydä hienossa kattoterassibaarissa ihailemassa öisen Bangkokin maisemia, joten laittauduimme huolella. Netissä aikamme pähkäiltyämme päätimme lähteä tsekkaamaan Heidin suosituksen pohjalta Banyan Tree -hotellin Vertigo-kattobaarin. Taas taksi alle ja menoksi!

 

Vertigo-kattobaari
– ei korkeanpaikankammoisille!

Tiesin, että Banyan Tree -hotelli on ylellinen, mutta kieltämättä hirvitti kävellä mahtipontisen aulan poikki hisseille. Henkilökunta oli kuitenkin tavallisia turistejakin kohtaan äärettömän ystävällistä ja avuliasta, ja olimme hetkessä kattoterassilla 59. kerroksessa.

Jo hissin pysähtymiskerroksessa näkymät olivat huimaavat ja vain paranivat, kun kiipesimme kerroksen ylöspäin. Paikka oli todella hieno ja katselin kaipaavasti terassin ravintolan tunnelmallisia kynttilöin valaistuja pöytiä. Semmoiseen kun pääsisi joskus syömään, mutta epäilen, että illallisen hinta liikkuu sadoissa euroissa. En uskaltanut kysyä!

Ravintolatasolta pääsi hienoja lasiportaita pitkin vielä kerroksen ylöspäin pilvenpiirtäjän korkeimpaan kohtaan. Matkan varrella oli huikea tasanne, jonka lattiasta näkyi läpi. Siellä toellakin tajusi olev

Banyan Tree -hotellin Vertigo-kattobaarista on hulppeat näkymät.

ansa korkealla! Tasanteen edessä oli koko ajan pari ihmistä jonossa, kun ihmiset kuvauttivat itsensä tasanteella öinen Bangkok taustanaan. Huomasin, että vastapäätä ylemmälle tasolle oli viritetty valokuvasvalo, jotta otokset varmasti onnistuisivat. Hyvä markkinointikikka! Pitihän se itsekin testata. Onneksi en kärsi korkeanpaikan kammosta…

Juomat olivat tähtitieteellisissä hinnoissa Thaimaan mittapuulla ajatellen. Kaikki cocktailit maksoivat vähintään 500 bahtia ja siihen vero päälle. Minun Long Island Ice Teani maksoi veroineen 753 bahtia (lähes 25 euroa), mutta oli kyllä varmasti paras, mitä olen koskaan juonut. Sen verran siinä oli terästystä, että ihan heti juomaa ei saanut kulautettua kurkkuun. Mikäpä siinä kattoterassin sohvalla oli istuessa ja upeita maisemia ihaillessa…

Koska lauantai-ilta oli ollut varsin kuiva noin niin kuin alkoholin kuluttamisen kannalta, oli Nanan seudulla melkoinen meno päällä, kun palasimme Vertigo-baarista. Rauhallinen katumme oli muuttunut baarikaduksi, jossa seksityöläisillä oli varsin näkyvä rooli. Olimme kadulla selkeässä vähemmistössä paikallisten naisten ja turistimiesten keskellä. Juomatkin olivat ainakin euron verran Pattayaa kalliimpia. Istahdimme erääseen irkkupubiin drinksulle ja menoa ihmettelemään, ennen kuin lähdimme asunnolle nukkumaan.

Jim Thompsonin museo ja San Sap -kanaali

Olin nähnyt jo Suomessa kivoja YouTube-videoita San Sapin kanaalilta, jossa liikennöivät paikallisten joukkoliikenne vesillä eli Express-veneet. Löysin suhteellisen

Kanaaliveneiden pysäkkilaiturit eivät olleet näkösällä, vaan siltojen alla.

läheltä Nanaa sillan alta jokivenelaiturin, mutta en tiennyt mihin suuntaan lähtisin. Hyppäsin seuraavaan laiturilla pysähtyvään veneeseen. Se vaati nopeutta ja ketteryyttä, koska vene ei kauaa pysähdy ja kelluu välillä parinkymmenen sentin päässä laiturista. Matka maksoi vain 10 bahtia suuntaansa eli noin 30 senttiä.

Google Mapsin mukaan vene ohittaisi 1900-luvun alussa Bangkokissa vaikuttaneen amerikkalaisen silkkitehtailijan Jim Thompsonin museon, joten osasin hypätä edeltävällä pysäkillä pois. Kävelymatka museoon kanaalia reunustavaa pientä kävelytietä pitkin oli lyhyt.

Itse museo koostui vanhoista kauniista thairakennuksista ja sijaitsi pienellä viidakkomaisella tontilla keskellä pilvenpiirtäjiä. Ehdin juuri alkavalle englanninkieliselle kierrokselle, joka kesti vajaan tunnin. Sen jälkeen museoalueella sai kierrellä vapaasti.

Sisälle rakennukseen pääsi vain opastetulla kierroksella, joka oli oikein mielenkiintoinen. Opas kertoi kierroksella talon kiinnostavista esineistä sekä tietenkin sen rakennuttajan Jim Thompsonin tarinan. Mies katosi vuonna 1966 Malesin matkallaan, eikä tänäkään päivänä tiedetä, mitä hänelle tapahtui. Kiehtova paikka ja kiinnostava tarina! Museo on ehdottomasti käymisen arvoinen kohde.

San Sapin kanaalin varrella on helppoa tutustua paikalliseen elämään myös kävellen.

Museosta jatkoin matkaa jalan pitkin kanaalin rantaa ja ihmettelin paikallisten elämää. Kävelytien kaiteille oli tehty paikoitellen kauniita istutuksia ja välillä tuntui, että kävelin ihmisten kotien halki. Jossain vaiheessa jokivenepysäkkiä etsiessäni jouduin kirjaimellisesti oikaisemaan yhden kodin poikki. Kun kysyin kävelytieltä käsin venepysäkkiä alkeellisessa keittiössä kokkaavalta naiselta, hän viittoi oikaisemaan selkänsä takaa seuraavalle kujalle. Pieni lapsi leikki likaisella maalattialla. Omituinen kokemus…

 

 

Risteilin kanaalia niin pitkälle kuin pääsi ja lähdin sitten takaisin. Kun pääsin lähtölaiturille, huomasin, että Omni Towerille oli vain kävelymatka. Olin mennyt sinne ilmajunalla. Jep jep… ei muuta kuin kämpille takaisin, pakkaamaan Siem Reapia varten ja sitten Kirsin kanssa läksiäisillalliselle!

Bangkokin reissu oli hyvä esimerkki siitä, että ennakkoluulot pitää välillä jättää romukoppaan ja yllättää itsensä laajentamalla perspektiiviä. Vaikka todennäköisesti en mene toista kertaa Bangkokiin (nähtävää jäi vielä yllin kyllin), mielestäni kaupunki oli kiva. Siellä oli tosi helppoa ja edullista liikkua ja nähtävää oli paljon.

Temppeleiden lisäksi mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyi Bangkokissa myös vaatimattomista, yllättävistä paikoista.

Seuraavassa postauksessa lähdetään Cambodzaan Siem Reapiin ja unelmieni kohteeseenAngkor Watiin!

 

 

 

 

 

Lue myös nämä:

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuka olen?

Olen Eila Lokka, 47-vuotias viestintäalan yrittäjä, televisiodokumenttialan opiskelija, maalausyrittäjän vaimo ja kahden murkkuikäisen tytön varamamma, joka etsii omaa polkuaan kohti unelmaelämää.

Minulle se tarkoittaa matkailua, paikkariippumatonta (digi)yrittäjyyttä, itsenäistä sisällöntuotantotyötä sekä käsikirjoittamista. Itseni näköistä elämää.

Blogissani kirjoitan matkastani kohti unelmaelämääni ja unelmamatkoistani samalla kun annan matkavinkkejä. Luen myös paljon elämäntaito-oppaita, testaan niiden toimivuutta arkielämässä ja jaan lukijoilleni toimivimpia niistä saatuja ja omia vinkkejä. Lue lisää

Pin It on Pinterest

Sivustomme käyttää evästeitä. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön sekä tietosuojakäytäntömme. Lisätietoja

The cookie settings on this website are set to "allow cookies" to give you the best browsing experience possible. If you continue to use this website without changing your cookie settings or you click "Accept" below then you are consenting to this.

Close