Kissan kuolema opetti, mikä on tärkeää

mennessä | kesä 30, 2020 | Elämänhallinta, Uncategorized | 0 Kommenttia

Minun piti kirjoittaa tällä viikolla ajanhallinta-aiheinen blogi elämänjanan sekä pitkän ja lyhyen aikavälin aikataulujen laatimisesta. Nyt aikatauluttaminen on saanut uuden erilaisen näkökulman elämässäni, koska tajusin taas eilen, ettei ole mitään arvokkaampaa kuin aika. Varsinkaan silloin, kun sitä ei enää ole. Siitä sain eilen arvokkaan opetuksen, kun perheemme 17-vuotias kissa Söpö kuoli.

Elämä ei muutenkaan aina mene, kuten suunnittelee. Ei Söpönkään vielä pitänyt lähteä. Siksi haluankin kirjoittaa aikatauluttamisen sijaan kissastamme ja siitä, mitä olen oppinut ajasta ja sen käyttämisestä.

Söpö lähdössä eilen eläinlääkärille. Silloin emme vielä tienneet, että se oli kissamme viimeinen matka.

Aikaa ei voi hallita

Kirjoitan paljon ajanhallinnasta, siksi, koska sitä ei voi hallita, vaikka kuinka raivokkaasti yritän saada sen riittämään kaikkeen, mitä haluan. Valvon öisin, koska en haluaa lopettaa hyvän kirjan lukemista tai tarinan kirjoittamista. Sinnittelen valveilla, vaikka seuraavanakin päivänä olisi aikaa. Tuntuu, että aikaa ei ole koskaan riittävästi. Nukkumaan meno on minulle sen päivän kuolema. Sitä ei saa takaisin.

Vaikka kuinka pyrin aikatauluttamaan arkeni ja lomani, usein tapahtuu jotakin yllättävää, joka sotkee huolellisesti laaditut aikatauluni. Tietokone tai tulostin ei toimi, kissa tai läheinen sairastuu, yhteistyökumppanille tai asiakkaalle tulee este ja tapaaminen siirtyy – esimerkiksi. Simsalabim ja huomaan, että viikolle suunnittelemistani asioista ja to do -listasta vain puolet tuli tehtyä.

Kaikki, joilla on lapsia tai lemmikki, tietävät, kuinka aikataulut voi heittää niiden vuoksi romukoppaan. Eläimiä ja lapsia – kuten elämää ylipäätään – ei voi hallita. Joskus hyvä ystävä soittaa ja tarvitsee kuuntelijaa. Toisinaan eteen tulee mielenkiintoinen palaveri tai työtilaus ja hupsista – päivälle aikataulutettu opiskelutuokio siirtyy hyvästä syystä taas seuraavaan päivään tai viikkoon.

Joskus ei vain jaksa. Takana voi olla huonosti nukuttu yö tai muuten vain mieli tai kroppa on väsynyt. Sovitut työt pitää tehdä – ainakin, jos on yrittäjä. Muut asiat voi joko tehdä tai lykätä taas eteenpäin. Pitää valita, ollako itselle armollinen ja siirtää taas viime viikolta siirtyneitä asioita eteenpäin vai puskeako läpi harmaan kiven ja yrittää hampaat irvessä viedä aikataulutetut asiat maaliin.

Söpön sairastaminen löi aikatauluni ja myös ajattelutapaani uusiksi. Tein aamulla kiireellisen työtehtävän ja lähdin eläinlääkäriin. To Do -lista meni uusiksi.

Söpö (alhaalla) ja Soma olivat tyypilliset sisarukset – välillä ylimpiä ystäviä, välillä tapeltiin.

Nyt Söpö on haudattu takapihalle ja sen sisko Soma kerjää hellyyttä. Se ei poistuisi sylistäni lainkaan ja katsoo minua paheksuvasti, kun nostan sen sohvalle ja syliini tietokoneen. Kiire, kiire on taas. To do -lista pitäisi päivittää ja tämä blogi tehdä loppuun.

Pysähdyn hetkeksi. Kumpi on tärkeämpi, sisarensa ja parhaan ystävänsä menettänyt kissa vai blogi? Entä jos Somallakaan ei ole enää paljoa aikaa, sillä sekin on jo 17-vuotias? 110-vuotias mummeli, vaikkei uskoisi.

Kuolema opettaa – vai opettaako?

Äitini kuoli tapaninpäivänä 2008. Tiesin, että hän oli sairas ja menettänyt elämänhalunsa, mutta silti tapaturmainen kuolema tuli yllätyksenä ja aivan liian pian.

Niin paljon jäi sanomatta. Minulla on vieläkin usein asiaa äidille. Silloin tajuan haikein mielin, että en voi enää koskaan soittaa hänelle. Silti muistan hänet elävästi edessäni ja muistan, miltä hän kuulosti.

Miksi tajuamme ajan tärkeyden usein vasta sitten, kun sitä ei enää ole tai kun sitä on jäljellä enää vähän?

Minusta tuntuu, että Söpö tiesi jo reilu vuosi sitten, että yhteinen aikamme oli loppumassa. Sitä mukaa kun ikää tuli mittariin, sitä lähemmäksi äreä kissavanhus tuli meitä. Kissa, joka ennen ärsyyntyi silittämisestä, tuli viimeisen vuoden aikana joka ilta viereen kehräämään ja kerjäämään hellyyttä. Nukahtipa Söpö tänä keväänä jopa syliini sohvalle.

Tajuavatko eläimet, milloin kuolema lähestyy? Uskon niin, koska Söpö seurasi perässäni koko eilisen ja tämän päivän ja merkkasi otsallaan hieromalla kotinurkkia. Ehkä vain kuvittelen.

Söpö oli siitä omituinen kissa, että se tuijotti rävähtämättä silmiin sekä omaa väkeä että ventovieraita. Eilen ja tänään minusta tuntui, että se pyysi tuijottamalla apua.

Söpö tykkäsi tuijotella ihmisiä silmiin.

Viime päivinä Söpön silmät eivät enää olleet niin kirkkaat kuin normaalisti, vaan niihin oli tullut alaosaan harmaa kalvo. Silmät olivat myös syvemmällä kuopissa. Siitä huolimatta meripihkanvärinen katse seurasi minua valppaasti kaikkialle. Katseessa oli kuitenkin alakuloa ja väsymystä, jota niissä ei ollut ennen.

Ei ollut vaihtoehtoja, kissa piti viedä eläinlääkärille. Tuntui kauhealta sulloa vanha kissa kantokoppaan. Yllättävän kiltisti se sinne asettui, vaikka oli muuten niin vapaudenkaipuinen. Inhosi syliin ottamistakin ja parkaisi kamalasti, jos sitä yritti nostaa syliin.

Olisi ollut ihanaa antaa sen kuolla kotonaan, mutta en tiennyt, kuinka kipeä se oli. En halunnut pitkittää vanhan kissan kärsimyksiä. Pelkäsin myös, että se vetäytyy jonnekin piiloon kuolemaan, emmekä olisi löytäneet sitä koskaan enää. Olisi ollut kauheaa, jos se olisi jäänyt jonnekin kitumaan tai kuollut yksin.

Kaikista näistä merkeistä tiesin, että minun ja Söpön yhteinen aika oli käymässä vähiin. Tiesiköhän Söpökin? Silti sydämeni särkyi, kun eläinlääkäri suositteli eutanasiaa. Vaihtoehtoja ei juuri ollut.

Ei ole normaalia, että se antoi minun viime aikoina paijata itseään niin, että karva pölisi. Aina kun kosketin, se pysyi paikallaan eikä lähtenyt pois, kuten se usein kyllästyttyään tekee. Kissa oli viimeisen vuorokauden niin läsnä koko ajan, että tunsin sen silmät itsessäni, vaikka suljin vessan oven perässäni.

Ehkä juuri näiden asioiden vuoksi minusta tuntuu nyt, että meillä oli riittävästi aikaa. Jollakin oudolla tavalla jätimme Söpön kanssa toisillemme vuorokauden ajan jäähyväisiä. Jossakin syvällä sisimmässäni tiesin kotipihalta lähtiessämme, että tämä on Söpön viimeinen matka.

Meillä jokaisella on viimeinen käyttöpäivä

Joku ystäväni kysyi kerran, haluaisinko tietää kuolinpäiväni tai edes sen, onko minulla jokin vaarallinen geeniperimä. Silloin sanoin ei. Samasta aiheesta tehtyä dokumenttiohjelmaa talvella katsoessani mietin tätä uudestaan. Toivoin, että ohjelman päähenkilö suostuisi geenitestiin, mutta mietin, menisinkö itsekään. Olisiko parempi nauttia elämästä tietämättä, kuinka kauan se kestää? En tiedä vieläkään.

Tosiasiahan on, että meillä kaikilla on viimeinen käyttöpäivä. Joillakin se on syystä tai toisesta aikaisemmin kuin muilla.

Meidän suvussamme ei eletä pitkäikäisiksi. Äidin puolelta kuukahdetaan sydän- ja verisuonisairauksiin jopa alle seitsemänkymppisinä. Suurena syynä ovat myös epäterveelliset elämäntavat kuten pohjoisen ihmisille ominainen alkoholismi ja viehtymys tupakanpolttoon, punaiseen lihaan, läskiin ja voihin.

Olisiko meillä jotakin opittavaa kissoilta?

Tiedän siis, että jos haluan kitkutella seitsemänkymppiseksi tai vanhemmaksi, minun pitäisi pitää parempaa huolta itsestäni. Rakastan elämää ja haluaisin elää niin vanhaksi kuin mahdollista. Näillä elämäntavoilla se on aika kaukainen haave.

Siksi mietinkin jokaisen läheisen menetettyäni, olisiko jo aika luopua alkoholista ja satunnaisesta savuttelusta. Enemmän haluaisin kuitenkin oppia nauttimaan elämästä. Jokainen hetki on arvokas, sillä niitä ei saa takaisin. Vain minä voin vaikuttaa siihen, millaista elämäni on ja kuinka paljon siitä nautin.

Siitä olen kiitollinen, että enää en tuhlaa elämääni kankkuspäiviin, kuten nuorempana. Keski-iässä on se hyvä puoli, että alkoholia osaa nauttia (useimmiten) kohtuudella ilman, että seuraava päivä menee harakoille. Tässä iässä tietää, että elämä on liian arvokasta joutavaan.

Mihin käytän aikaani?

Ihailen ihmisiä, jotka asettavat itselleen tavoitteita ja saavuttavat ne. Haluaisin olla sellainen. Silti tuntuu, että käytän paljon aikaa haahuiluun ja joka suuntaan sohimiseen sen sijaan, että pääsisin tavoitteisiini.

Kirjani kirjoittaminen on hyvä esimerkki tästä haahuilusta. Voin kirjoittaa helposti seitsemän liuskaa työpäivän aikana. Se tarkoittaa, että voin kirjoittaa realistisesti kolme sivua kirjaani joka ilta. Vaikka kirjoittaisin sivunkin, saisin vuodessa aikaan 350 sivua, jos pidän muutaman päivän lomaa. Se on jo melko muhkean kirjan verran tekstiä.

Siitä huolimatta homma ei etene. Tai etenee, mutta hitaasti. Olen tehnyt tarinasta kaksi kolmasosaa valmiiksi, silti aina palaan alkuun ja parantelen ja hion tekstiä.

Tänä keväänä päätin poistaa kirjastani toisen kertojan ja muuttaa tekstin minä-muotoon. Valtava työ, koska kirjassa on jo yli kaksisataa sivua. En tiedä, voiko tätä tehdä wordilla, koska jokainen minä-muoto vaatii myös verbin muuttamista minä-muotoon.

Joka kesä haaveilen, että minulla olisi aikaa kirjoittaa kirja loppuun. Niin tänäkin kesänä, mutta taas tuli muuta kiinnostavaa ja kiireellistä tekemistä – kuten tv-dokumenttiopintojen kesän kotitehtävä (tehdä kanssaopiskelijani treatmentista noin 40-sivuinen käsikirjoitus) samalla kun teen apurahalla televisiodokumenttisarjan ensimmäistä jaksoa. Pitäisi saada myös esiintymistaidon verkkokurssi tulille.

Myönnetään – minulla on kesästressi, joskin positiivinen sellainen. Olen asettanut itselleni erilaisia tavoitteita ja tehnyt suunnitelmia, mutta voisinko oikeasti höllätä vähän ja antaa itselleni armoa?

Kun kuuntelin tänään kotimatkalla hyvinvointivalmentaja Laura Piippoa Yle Areenan Muutoksen matkaopas -podcastissa, oli lohdullista kuulla, ettei hänkään elä kuten opettaa. Hän totesi, että moneen asiaan häsäävänä tyyppinä hänellä eivät tiukat deadlinet ja suunnitelmat toimi. Tärkeintä on, että suunta on oikea ja sinne pääsee sitten joskus. Pitää vain lähteä muutokseen ja toimia  – vaikka vain askel kerrallaan.

Nyt minun pitää ottaa Soma syliin. Se on tällä hetkellä tärkeää.

Sanotaan, että jo kissan katsominen rauhoittaa. Totta – kun mieli on surullinen tai sekasortoinen, kissa lohduttaa sekä ruumiin että mielen. Joskus kissa laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja pistää miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Söpön kuoleman jälkeen Soma suorastaan asuu jomman kumman, minun tai mieheni, sylissä.

Nautitaan kesästä, kissoista ja läheisistämme – ja ennen kaikkea, muistetaan elää hetkessä!

Lue myös nämä:

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuka olen?

Olen Eila Lokka, 47-vuotias viestintäalan yrittäjä, televisiodokumenttialan opiskelija, maalausyrittäjän vaimo ja kahden murkkuikäisen tytön varamamma, joka etsii omaa polkuaan kohti unelmaelämää.

Minulle se tarkoittaa matkailua, paikkariippumatonta (digi)yrittäjyyttä, itsenäistä sisällöntuotantotyötä sekä käsikirjoittamista. Itseni näköistä elämää.

Blogissani kirjoitan matkastani kohti unelmaelämääni ja unelmamatkoistani samalla kun annan matkavinkkejä. Luen myös paljon elämäntaito-oppaita, testaan niiden toimivuutta arkielämässä ja jaan lukijoilleni toimivimpia niistä saatuja ja omia vinkkejä. Lue lisää

Pin It on Pinterest

Sivustomme käyttää evästeitä. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön sekä tietosuojakäytäntömme. Lisätietoja

The cookie settings on this website are set to "allow cookies" to give you the best browsing experience possible. If you continue to use this website without changing your cookie settings or you click "Accept" below then you are consenting to this.

Close